Loruja

Meidän pieni Elli
nurmikolla kelli.
Saapui siihen muurahainen
sanoi ”Olet iso kummajainen!”.
Elli siitä suivaantui
ja murkun päälle istuutui.
Peppuun puri muurahainen,
vaan silloin huusi kimalainen:
”Ei ole järjen häivää
riitaan käyttää kesäpäivää!
Nyt on kyllä sovun paikka,
piilosille käykää vaikka”.
Kinansa he sopivat
ja toinen toistaan hakivat.
Niin sai Elli-tyttönen
ystäväksi hyönteisen.

Kana muni kultamunan,
sanoi lorun ”niks ja naks”,
muna muuttui suuremmaks.
Kana sillä lehmän osti,
lehmä sangon kermaa lypsi.
Kana sanoi ”niks ja naks”,
kerma muuttui paksummaks.
Kana siitä juuston teki,
kaupunkiin sen kieritteli.
Kuninkaalle tarjosi,
jyviä sai palkaksi.

Voi kurja miten hurja
himo kaikkiin makeisiin
voi olla olennolla.
Se käy hampaisiin.

Meidän lampaan etuhampaan
rikkoi hammaspeikko,
sillä karjan hammasharjan
teho oli heikko.

Mutta vaikka siihen paikka
saatiin, lammas yhä huusi.
Jäi melko suuri pelko,
että tulis reikä uusi.

Oli pakko herkkulakko
lammasparan aloittaa:
Nauriin naatti ja pinaatti
sokerpalan voittaa.

Mäkäräinen mököttää,
kun ei yhtään ötökkää
prinssin häihin kutsuttu.
Surkea ja torjuttu
hyönteisparan olo on.
Vaan onneksi on onneton
muisti pörriäisellä.
Jo hetken päästä keveellä
mielellä se lentelee
ja iloisena laulelee.

Pieni possu röhkii,
röh röh röh,
huokaa: ”Tuokaa ruokaa”,
röh röh röh,
herneitä viisi,
nauriita neljä,
kaloja kolme,
pottuja kaksi,
omppuja yksi.

Pieni lammas määkii,
mää mää mää,
huokaa: ”Tuokaa ruokaa”,
mää mää mää,
horsmia viisi,
naatteja neljä,
kerppuja kolme,
kaaleja kaksi,
leipiä yksi.

Punaisia puolukoita,
maistuvia omenoita,
kiiltäviä lätäköitä,
kuulaita ja myrskyöitä.
Lehtikasat kahisevat,
hanhiparvet huutelevat.
Viilenevät syksysäät
vuotamaan saa nenänpäät.

Päivä nousee metsän takaa,
kopissansa musti makaa.
Raikkaan kesäpäivän uuden
varhaisaamun hiljaisuuden
laulullansa rikkoo
talon komea kukko.

Touhu täyttää pihamaan,
väki rientää puuhissaan.
Kanat pihan tarkkaan tonkii,
nokillansa madot onkii.
Vaimojansa vahtii
talon komea kukko.

Hellan lämpö nukuttaa,
kissaa kovin haukottaa.
Kanalassa orret notkuu,
kylki kyljess’ kanat nukkuu.
Ylimpänä torkkuu
talon komea kukko.

Naapurissa asui ukko,
jolla oli uusi kukko:
sen pyrstö iso höyhentukko
ja nokassansa roikkui lukko.
Vaan ukko lukon avasi
eikä enää saanut takaisin,
kun kukko pihaa ravasi
ja huusi KUKKOKIEKUU!

Minä löysin narunpätkän.
Mitä sillä puuhasit?
Nuottaa sillä vetelin
Saitko yhtään saalista?
Sangollisen hailia.
Kuinka hailit laitettiin?
Voissahan ne paistettiin.
Säitkö itse, söikö muut?
Söipi rikkaat herkkusuut.
Maksoivatko hyvän hinnan?
Hevosen ja pienen linnan.

Kävin kerran kartanossa,
jossa päreet paloi päiväsellä,
suvena valkeat valaisi.
Oli kermaa kissan kupposessa,
paisti Penin päiväsenä,
piikasella silkkisukat,
rengilläkin riuska ratsu.
Kaiken päivää lapset leikki,
huolta vailla hyppelehti.

Liisi laittoi parempaa syötävää kuin kukaan:
Kun hoimies tuli vierailulle, nappas leivän mukaan.

Paastopäivän piirakoita paistoi meidän Liisi,
pappi kerran pisteli poskeen niitä viisi.

Kun Liisi perheen päiväseksi kaalisopan keitti,
Rälssimies söikin kaiken, palkaks’ markan heitti.

Padan kannen nostaessaan aina sai hän varoa,
Joku aina lusikallaan puurot koitti haroa.

Vaan hyvä loppuu aikanaan ja Liisin taru päättyi,
Ei muruakaan jäänyt hälle, nälkään raukka nääntyi.

Mitä mietit, menninkäinen,
peikkopoika pörröpäinen?
Mietin mitä virta tuopi,
mitä keijukaiset juopi,
minne taivaan pilvet rientää,
minne lintuparvet lentää,
mistä syntyy laulu uusi,
mitä pohtii joulukuusi,
miks’ ihmislapset surut itkee,
mut isommat ne sisään kätkee.

Oli kaksi noita-akkaa.
Hebla kantoi jauhovakkaa,
”Leivän leivon” sanoi hän,
vaan Dorli virkkoi ”Enemmän
me tarvitsemme niitä,
ei yksi leipä meille riitä!
Vain vähän taikaa tarvitaan,
niin taikinan saa kasvamaan.”

Otti Hebla taikinasta palan
ja teki pienen pallukan.
Sen pisti paistumaan
ja kävi varttumaan.
Kohta uuniin kurkkasi:
joko leipä kohosi?
Leipä oli pikkuinen,
lapsen nyrkin kokoinen.

Hebla sanoi ”Paisu, paisu,
kokosi on kovin vaisu!”
Hetken noidat odotti
ja luukkua taas raotti.
Nyt leipä oli kypsempi
ja Heblan päätä suurempi,
vaan Dorli sanoi ”Paisu, paisu,
kokosi on kovin vaisu!”

Luukun sai hän kiinni juuri,
kun PAMAHDUS kuultiin suuri:
kas, rikki meni uunin kuori,
leivästänsä kasvoi vuori!

Souan, huopaan
Pitkin joenuomaa.
Minä souan merelle,
Ulapalle, aavalle.
Annan aallon kannatella,
Virran viiä, keikutella.
Kuljen vuoen verran siellä
Vetehisen valtatiellä.
Matkaan Rooman kaupunkiin,
Menen paavin palatsiin.
Paavi minut sisään pyytää,
Käskee käymään kanssaan pöytään.
Siinä istun illan, kaksi,
Muutun muita hurskaammaksi.

Sedän saunan kiukaan alla
istuu pikku jakkaralla
ihmisiltä piilosalla
pieni saunatonttu.

Piirtää tuhkaan lusikalla,
leikkii hiirenpapanalla,
herkuttelee silavalla
tonttupoika Jonttu.

Lauantaina iltasalla
lautehella korkealla
sienellä ja saippualla
hän pesee itsensä.

Tähdet tuikkii taivahalla,
tonttu makaa kippuralla
sedän saunan lattialla
ja sulkee silmänsä.

Kuinka kaukaa kurkkii kuu-ukko?
Ei sinne yllä isän käsi,
ei korkein puu,
ei lentokone.
Kaukaa kurkkii kuu-ukko.

Kuinka kaukana ovat tähdet?
Ei niitä voi haavilla kahmia,
ei käsin poimia,
ei noukkia.
Kaukana ovat tähdet.

Kuinka kaukana on isän kulta?
Voi sitä käsin kutitella,
voi halailla,
voi suukottaa.
Lähellä on isän kulta.